Siinä se seisoo, kämppäni eteisessä, ja yrittää puhella niitä näitä tulevasta muutostaan ja nuorikkonsa maallisen omaisuuden siirtämisestä ruuhka-Suomeen. Haluaa taas halata pitkään ja sanoo, että on iloinen siitä että olen olemassa. Toivon vain, että hän lähtee ja antaa minun olla. Enkä tietysti sano mitään. En jaksa.
Työviikko on ollut täysi; olen käynyt kokoustamassa ulkomailla, kävellyt pitkästi sitkeänmasentavassa sateessa pitkin mukulakivikatuja lentolaukkua retuuttaen ihan vain nähtävyyksien takia, tullut kotiin myöhään, nukkunut huonosti ja jatkanut kokousputkea töissä heti kotimaisilla ongelmilla. Kaiken kukkuraksi olen juuri tullut oharitreffeiltä: kaveria ei sitten näkynyt sovittuna aikana paikalla. Eikä tietenkään mitään selitystä, ei viestiä, ei pahoittelua. Odottelun jälkeen poistin puhelimestani paitsi tyypin naaman, myös koko riivatun sovelluksen kaikkien sen aiheuttamien pettymysten takia.
Siinä mielentilassa minä sitten palaan kotiin kuuntelemaan tuon rakastuneen penteleen höpötyksiä. Entisen mieheni, siis. Jolle kerroin edellisellä viikolla, että tuskin tulen pitämään hirveästi yhteyttä, kunhan nämä tulevien viikkojen paperisulkeiset ovat takana. Tämä kuulemma "vaikutti" häneen. Miten, en nyt juuri jaksa miettiä. Ihmettelen vain tuota tarvetta pyrkiä lähelle nyt niin innokkaasti, kun lopultakin lähenee aika, jolloin pääsemme toisistamme irti lopullisesti. Virallinen eropaperi tuntuu aika kepeältä lappuselta ositukseen verrattuna.
Oli ehkä hitusen ylioptimistista kuvitella, ettei entisen mieheni uusi tilanne vaikuta minuun mitenkään. En minä totisesti häntä kaipaa enkä toivo takaisin, osaan jopa hiukan toivottaa onneakin tuolle omituiselle parille. Mutta omalla yksinäisyydelläni on nyt peili, johon verrata omaa tilannettani. Ja sitä kuvajaista saan tuijottaa juuri nyt, kun oma varovaisen toiveikas kokeiluni deittailun saralla alkoi, ja sitten nopeasti myös vastaansanomattoman hyvistä syistä päättyi. Jos tavoitteena oli hitusen nostaa omaa mieltäni ja saada hyväksyntää naisenpallerona, niin tämä oli kyllä epic fail.
En ole valmis tähän myllyyn ennen kuin minulla itselläni on annettavaa. Oikeasti. En olisi ilman tätä kokeilua tajunnut, ettei minulla todellakaan vielä sitä ole. Edes kepeille pelimiehille. Olen vielä aivan liian vihainen sille haavoittuvaisuudelle, joka liittyy aitoon kohtaamiseen, ja toisaalta liian herkkä mihinkään tyystin kyyniseen virittelyyn. Uuden läheisyyden etsiminen kahdenkymmenen vuoden jälkeen on outoa kurottamista ja vetäytymistä, kypsää ja teininarkaa sähläämistä samaan aikaan.
Ja silti on tämä tavaton veto johonkin.
Määrään itselleni parantavia hetkiä hyvän draaman parissa (Berliinin taivaan alla, kiitos), kissan silitystä ja hikistä viikonloppua matolla tai ulkona. Onneksi tapaan vielä rakkaita ystäviä hyvissä merkeissä. Mutta ei enää yhtäkään tinder-ukkoa vähään aikaan.
Kosketan kissan tassua ja se puristaa anturansa sormeani vasten, kehrää. Vain tämä kosketus on totta.
ETA: sain linkin ystävältä puheeseen, joka oli hyvä kuulla tänään.
Kuulostaa niin kovin tutulta tuo kaikki... En tiedä, miten tämän lyhyesti sanoisin, mutta ota vastaan se, mitä tulee, jätä se omaan arvoonsa ja nouse sen kaiken yläpuolelle. Katso itseäsi silmiin ja usko siihen, mitä näet. Hyvä olo lähtee meistä sisältä, sen täytyy rakentua niin. Kukaan tai mikään muu ei sitä hyvää oloa tai onnea tai mitään muutakaan voi taata, vaan sinun tulee löytää se itsestäsi. Luulen tietäväni, että niin toimitkin.
VastaaPoistaVoimia tämän kohdan selättämiseen. Se ottaa oman aikansa, ja sitten se on ohi. Menneisyyden vaiheet kirpaisevat jokainen vuorollaan, mutta lopulta pöytä on puhdas ja olet valmis lentoon. Ole armollinen itsellesi ja ota aikasi.
Ystävyydellä... :)
Niin juuri, oma hyvä olo lähtee sisältä, ja avaavinta tässä kuprussa olikin se, ettei sitä löytynyt sisältäni vielä riittävästi jaettavaksi. Ja tajuan toki, että mitään väärää ei ole tapahtunut, kaikki on mennyt juuri kuin pitikin, eikä kolhuja ole kuin korkeintaan turhamaisuudessani. Siitä päästään kyllä nopeasti yli. Mutta oli kieltämättä vaikea olla tekemättä rinnastuksia eksän hupatusta kuunnellessa, kun itse on tullut viikon sisällä torjutuksi monella eri tavalla.
PoistaLentämistäkin pitää opetella, kempsahtaa tantereeseen ensin muutama kerta ennen kuin liito onnistuu puhtaasti. Tässä oli kai näitä ensimmäisiä kompasteluja ja seuraavalla seuranhakurundilla tiedän paremmin. Nyt on jo kepeämpi olo, kun osan kitkeryydestä sai jättää joogasalin lämpöön. Hengittää sisään ja ulos, ja päästää irti.
Niin tuttua on kokemasi...minullakin niitä treffi virityksiä on ja yhtä olen tapaillut jo useamman kerran, mutta juuri tänään mietin pitkään, että mitä oikein siltä suhteelta haluan ja mitä sillä paikkaan. Ei ollut kiva oman analysointini tulos...kyllä myönnän, että naiseuttani sillä paikkaan, syliä, hetken tunnetta, että on jollekin olemassa ja tärkeä. Itsekeskeistä huomion hakua...en tiedä oikein mitä tehdä. Kyllä tässä pitäisi ennen kaikkea opetella olemaan ihan oman itsensä kanssa ennenkuin mitään suhdetta yrittää rakentaa. Exä siellä onnellisena porskuttaa uuden rakkaansa kanssa...no ehkä se arki ei kuitenkaan ole niin auvoista sielläkään. Ollaan hetkessä!
VastaaPoistaKuule, minä mietinkin miten sinulta tämä sujuu. Ja hyvä että kokemuksesi ovat positiivisiakin, omani menivät parin viikon aikana pahasti pakkasen puolelle. Mutta kah, yksi viikonloppu oman navan hellintää kaikenlaisella kivalla, ja jo on parempi mieli. On ne endorfiinit vain kummia parantajia. Tällä kertaa oma annokseni tuli hikoilusta ja maailman parhaiden ystävien seurasta.
PoistaHei! Kiitos tuosta puhelinkistä...niin totta! Juuri näin kävi avioliitossani. Peitettiin tunteet ja ei uskallettu kohdata toisiamme haavoittuvuuden pelossa. Ikinä ei ole liian myöhäistä muuttua :)
VastaaPoistaNiinpä :) Mutta kun se on kovin vaikeaa ja pelottavaa, haavoittuvuus.
Poista